maanantai 30. joulukuuta 2013

en peru puheitani mutta

Ainoastaan isoveljeni on niin pölö, että se laittaa joulupakettiin koristeeksi parsoja.


Toissa-aamuna nilkuttaessani hiekkatietä metsän keskellä kelmeänä ja kalpeana kuin minua ja H:ta ympäröivä maailma, en voinut olla huomioimatta tilanteen kauneutta. Kaikki oli harmaata, paitsi uutta elämää puskeva metsä. Joulukuussa.

Erilainen joulu ei ollut huono, eikä positiiviset yllätykset ole koskaan pahasta. Pessimisti ei pety ja silleen. Ensin oli todella kissaisa esijoulu ja sitten oli vielä koiraisampi joulu. Aattona ja joulunpyhinä saman katon alla oli kahdeksan koiraa, kahdeksan ihmistä ja kaksi tilanteeseen tyytymätöntä kissaa.

Söin aivan järjettömän hyvää jouluruokaa ja sitä ennen päädyin kolmeksi tunniksi juttelemaan H:n serkun ja tämän ruotsalaisen poikaystävän kanssa englanniksi krapuloista ja hyvistä humaloista. Kuinka huojentavaa onkaan, ettei paikalla olevista kuin muutamat ihmiset meidän lisäksemme ymmärtäneet, mistä puhuimme. En olisi ehkä kehdannut puhua samoista aiheista puolison isovanhempien kuullen suomeksi.

maanantai 23. joulukuuta 2013

joulun taikaa


On 23. joulukuuta ja minä istun kaksiossamme koneen äärellä. On kasvun paikka ja vähän itkettää. Nyt se on väistämätöntä, enää ei voi perua. Ensimmäinen jouluni jossain muualla kuin vanhempieni nurkissa. Tänään seitsemältä aamulla minä ja H kissoinemme ahdoimme itsemme isoveljen ja hänen puolisonsa autoon (minun autooni) ja lähdimme ajamaan takaisin kohti etelää. Olimme olleet vain pitkän viikonlopun yli vanhemmillani. Siellä, missä on kaikkein jouluisinta, vaikka joulut olivat pääosin olleet aina kuin suoraan Leevi and the Leavingsien biiseistä.

"Älä aseta odotuksia", oli H:n neuvo siihen, kuinka suhtautua hänen perheensä joulunviettoon.

Nurmet ovat vihreinä ja sataa tasaisesti vettä. H soitteli junasta äidilleen, ehtisikö hän hakea meidät juna-asemalta kaikkine kamoinemme. Tuli tiuskintaa, ei ehdi, ei pysty. Ei kiinnosta. Pikkuveljen H sai kiinni ja lupasi hakea. Kuten aina. Kiitos.

Tänään ajattelin juoda itseni humalaan.


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

blogit ovat perseestä

Kissatkaan eivät arvosta.

Minua ärsyttää. Minua ärsyttää kohtuuttoman paljon nykyisen blogimaailman tavat ja pffht. Voisin pitää edes joskus blogini nimen arvoa yllä ja kirjoittaa kilometrikaupalla kerrankin vanhaa kunnon whineä. Vuosia blogeja seuranneena en voi sanoa liiemmälti pitäväni suunnasta, johon suurin osa niistä on menossa ja ovat menneet. Tämä on vain vaatimaton mielipiteeni ja nörttilasien läpi katsottu. Haha, vaatimaton. Todella.

En ymmärrä, miksi nykyinen kuvienlisäystrendi on se, että isoimmillakaan näytöillä pystykuvat eivät missään nimessä saa näkyä kokonaisina. En minä halua katsoa kenenkään naamaa koko näytön korkeudelta. Tai finnejä. Tai ruokakuvia. Tai mitään. Bloggerin Erittäin suuri -valmiskoko ei ole yhtään huono vaihtoehto tai liian pieni. Kyllä minua liian pienetkin kuvat ärsyttävät, mutta isot kuvat ovat suurempi ongelma. Eikä minua kiinnosta, oletko kuvannut isin ostamalla järkkärillä vai perunalla. Ei se ole mikään meriitti, että blogiasi mainostaessa meuhkaat hyvälaatuisista kuvista.

Kuvia ei tarvitse myöskään laittaa kolmeakymmentä samaan postaukseen. Minua ei kiinnosta nähdä kenenkään naamaa jatkuvasti ja täytekuvat ovat täytekuvia, vaikka toisin väittäisi. Maksimissaan kolme kuvaa per postaus on sietorajani. Eikä niitäkään kaikkia naamastasi. Kiitos. Paitsi jos olet Mikla.

Kuvien korkeuteen liittyy myös se, että on trendikästä ja hip ja pop pitää kestämättömän leveää blogia, jotta kuvat varmasti olisivat mahdollisimman suuria ja näkyvillä. Vaikka näyttökokojen kasvaessa 960-pikseliset nettisivuleiskat eivät ole enää se kiveenhakattu totuus, en minä pysty lukemaan  koko näyttöni leveydeltä tekstiä. Lempi-inhokkiesimerkkini on WTD-blogin leveys (1300px), joka on siis täydessä koossaan minun kahdenkymmenen neljän tuuman näytölläni. Jossain kommenttiboksissa käskettiin pienentämään selaimen kokoa, jotta Lilyn responsiivisuus astuisi esiin ja skaalaisi blogia pienemmäksi. Kuka oikeasti vaivautuu yhden blogin takia alkaa härkkimään yhtään mitään. Ihmiset ovat laiskoja ja kaipaavat helppoutta.

Minua ärsyttää, että joka paikassa ulistaan siitä, kuinka tekstin tulisi olla molempiin reunoihin tasattua. Ettekö te tiedä, miten hirveältä näyttää väkisin tasattu teksti, johon tulee sanojen väleihin epäsäännöllisiä tyhjiä aukkoja. Ne häiritsevät imho enemmän kuin vasempaan reunaan tasattu teksti.

Tekstistä puheenollen. En ehkä julkisesti ala kiillottamaan omaa kruunuani siitä, kuinka muka osaan kirjoittaa, mutta. Miksi ihmiset kirjoittavat, jos he eivät osaa ja heillä ei ole mitään asiaa? Ymmärtäisin kyllä, jos blogi olisi päiväkirja, jonne kirjoittelisi omaksi ilokseen. Mutta sitä en ymmärrä, että omaa köyhää hengentuotettaan spämmää pitkin internettiä. Vika on ehkä minussa ja olen ehkä aavistuksen elitistinen aiheesta, mutta miksi ihmisillä ei ole minkäänlaista itsekritiikkiä tuotostensa suhteen.

Hyvä on. Minä olen suutarin lapsi, jolla ei ole kenkiä. Minä koodaan nettisivuja (työksenikin toivottavasti) ja oma blogini on kuin valmispakasta repäisty. Minun pitäisi kustomoida, muokata, hinkata ja viilata, mutta enhän minä jaksa. En jaksa nähdä vaivaa tehdä minuutissa fotarilla Bloglovinin thumbnailiin omaa kuvitusta, eikä perfektionismi minussa muutenkaan kuki.

Olikohan tässä kaikki. Kylläpä mulla onkin ollut sydämelläni kaikkea. Lol.

torstai 12. joulukuuta 2013

et kirjoittaisi väkisin

Nyt on taas se aika vuodesta, kun ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa.

Kaikkea miellyttävää on tapahtunut, mutta en halua jakaa niistä mitään. Olin ensin joitain viikkoja sitten (kaikki päivät ja viikot sulautuvat yhteen) ensimmäistä kertaa boutissa nsoamassa. Viime viikonloppuna olin toisessa boutissa jam timerina. En töhöillyt kovin paljoa. Jatkoilla lauloin karaokea ja olimme team Unelma, Sirpa ja Leena.


Ryönä lähti uuteen kotiin eilen ja Raasu lähtee viikonlopun keikan jälkeen, kun lähdemme katsomaan Ghostia. Vaikka eilen itkettikin luopuminen pennusta, johon ei ollut edes kovin kiintynyt, tänään oli kaikki jo hyvin. Nopeasti unohti sekä minä että kissat.

Koko ajan on niin pimeää. En jaksa innostua kuin tarinan kirjoittamisesta ja nukkumisesta.

perjantai 29. marraskuuta 2013

bw


Ei mulla kai muuta.


torstai 28. marraskuuta 2013

raato & raasu


Hiukseni ovat kasvaneet jo hämmentävän pitkiksi. Näytän myös lihavammalta kuin ennen, mutta se ei oikeastaan vieläkään haittaa. Raitapaita on vuosia vanha lempipaitani ja niin kauan kuin se mahtuu, niin kaikki on hyvin. En ole tainnut koskaan pitää hiuksiani pelkällä ponnarilla, mutta se näyttää otsapuffun kanssa kivalta.

Heräsin aamuyöllä muutaman kerran siihen, kun molemmat pikkumiehet vuorotellen kutittivat kasvojani viiksillään ja tuijottivat hieman liian läheltä. Toinen nukkui jossain vaiheessa rintakehälläni. Silittää ei silti vieläkään saa.

Alemmalla kuvalla lirkuttelen kaveriani kissanomistajaksi. Suunnitelma näyttää toimivan. Olen ikionnellinen, jos Raasu saa kaveripiiristä kodin ja voin seurata hänen kasvamistaan ja kesyyntymistään.



maanantai 25. marraskuuta 2013

bileet! bileet! bileet!

Lauantaina oli maailman eeppisimmät kolmen ihmisen majabileet. Koska aikuisuudessa on parasta se, että voi ottaa lapsuuden parhaat puolet mukaan, me otimme kaiken ilon siitä irti. Rakensimme Hanniksen olohuoneeseen eeppisen ruman majan patjoista ja vilteistä kuin vanhaan hyvään aikaan.


Illan soundtrackina oli muun muassa Smurffit ja Fröbelin palikat. Kuuntelimme myös ehkä tavallistakin musiikkia. Ehkä.

Hassua, että vuosia netissä huudeltuamme bileet! bileet! bileet! ja sitä koskaan aiemmin pystymättä toteuttamaan, teimme sen viimein. Kolme kärttyistä elitistitätiä pääsivät elitisteilemään keskenään. Naureskelimme myös vanhoille teini-iän kuvillemme, jolloin minä en ollut nähnyt kumpaakaan heistä livenä. Olin vähän kateellinen nuorena, kun minulla ei ollut silloin yhtäkään nörttiystävää lähimailla toisin kuin he, jotka ovat tunteneet toisensa jo kaksi vuosikymmentä. Mutta sen sijaan ravasin Tampereella kahden silloisen parhaan nettiystäväni luona.


Kuudelta aamulla kolme tätiä nukahtivat kuin koiranpennut kasaan majan sisälle.

lauantai 16. marraskuuta 2013

hissss


Penput ovat alkaneet kotiutua. Vähempikarvainen sihisee vieläkin joka välissä, mutta ihmiset eivät pelota enää niin paljoa. Molempia saa syliin. Pikkulapsille ominainen rallitus on alkanut, nyt täällä juoksee neljä kissaa keskenään kämppää päästä päähän.

Nukahdin eilen yhdeksältä illalla sohvalle ja tuntia myöhemmin herättyäni siirryin sänkyyn nukkumaan. Olen viimeksi ala-asteikäisenä (ja rehellisyyden nimissä välivuonna töissä ollessani, ne kirotut kuuden aamut kun piti herätä neljältä) mennyt tuohon aikaan nukkumaan. Yöeläimenä on kummallista herätä kahdeksalta aamulla. Mitä ihmettä normaalit ihmiset vapaapäivinään tekevät tähän aikaan.

Kaveri työnsi lainaan minulle yhden objektiiveistaan. Ero on valtava näiden kahden kuvan välillä.


perjantai 15. marraskuuta 2013

when i met you i was ten years too old

Kuukausi kirjoittamista, kaksisataa sivua tekstiä taitaa dingata näillä näkymin täyteen. Pärinälle, fiilistelylle ja pakkomielteiselle käyttäytymiselle ei näy loppua. En minä oikein paljoa parempaa syksyä voisi toivoa. Vaikka emme Hanniksen kanssa kirjoitakaan enää joka ikinen ilta, yhdellä istumalla kirjoitetun tekstin määrä kasvaa kerta kerralta pidemmäksi, moniuloitteisemmaksi ja juoni hitaasti, mutta varmasti kiertyy itsensä ympärille.

Tästä tulisi maailman paskin kirja. Onneksi se ei ole tarkoituksemme.


torstai 14. marraskuuta 2013

faith in humanity

Maanantaina kävin asiakkaan luona valokuvaamassa tämän työtiloja hänen nettisivujaan varten. Hänen puolisonsa, jolle olin aiemmin tänä syksynä tehnyt sivut, haki minut. Jossain toisessa tilanteessa olisi pelottanut lähteä kolmenkymmenen kilometrin päähän puolituntemattoman miehen kyydissä. Matka oli odotuksia vasten yllättävän mukava, mies kierrätti minua maisemareittiä kirkonkylällä ja otin muutamat valokuvat vanhasta kartanosta.


Työkuvailujen ohella päädyin ottamaan n+1 kuvaa maailman kauneimmasta karttapallosta. Olisin halunnut viedä sen mukaani ja kuolla vanhana se kainalossa.

Takaisin lähtiessä mies heitti minut taas, tällä kertaa toista maisemareittiä. Koukkasimme muutaman kilometriä oikealta reitiltä, koska hän halusi näyttää minulle erään sillan. En tiedä, minkä sortin mystikko hän oli, koska se silta teki lähtemättömän paikan sydämeeni. Hiekkatien ja uuden sillan vieressä kulki vanha kivisilta, jonka alitse vyöryi pienen kosken vesi. Hän pysäytti auton, jotta saisin kuvattua. Ja minähän kuvasin.


maanantai 11. marraskuuta 2013

joko mustat kisset riittävät

Kello on kahdeksan aamulla vapaapäivänäni ja minä nousin juuri odottamaan kahta kissanpoikaa tulevaksi. Unettaa.

--

Kello on kohta kuusi iltapäivällä. Luoksemme on kotiutunut kaksi nokimustaa vihaista pikkupoikaa. He ovat kahdeksanviikkoisia, Kseyn pelastamia ja meille kesytykseen tuotuja. He ovat meillä luovutusikään asti. Meillä on kuukausi aikaa tehdä heille parempi olla.



torstai 7. marraskuuta 2013

hävytöntä


Heräsin tänä aamuna siihen, että hiukseni sojottivat vaakasuoraan sivulle ilman minkäänlaista häpeää. Koska minullakaan ei ole minkäänlaista häpeää, otin pörhelöstäni kuvan. Ja julkaisin sen. Tässä on nyt taas sellaiset erotiikkakertoimet, ettei mitään rajaa. Kiva muuten tuossa vasemmalla oleva piiitkä hyppyrin tekevä hiuskaistale.

Pitäisi kai takuttaa hiukset rastoille, koska hiukseni haluavat siihen tilaan ihan itse. Ikävä kyllä en enää ole hippityttö 17-vee, joten joudun alistumaan jatkuville niskavillarastoille ja niiden selvittelylle. Ehdin jo aikoinani tottua siihen, että hiuksiani ei tarvinnut harjata lainkaan. En ole vieläkään oikeasti oppinut sille, vaikka tässä nyt jo on pidempi aika tämän leijonanharjan kanssa eletty rinnakkain.

Olin tänään koulusta kutsutussa lehdistönäytöksessä katsomassa leffaa, Kalevala - uusi aika. Kyllä minulle aina yleisönä oleminen kelpaa. Elokuva oli ihan jees sen jälkeen, kun pääsin yli jatkuvasta itkeskelystä, suu auki mollottamisesta, näyttelijöiden akuutista hampaiden oikomisen tarpeesta (liian paljon erikoislähikuvaa, hnngh) ja ohjaajan kummallisesta valinnasta käskeä näyttelijät puhumaan vaivaannuttavalla ännien ja ämmien korvaamisella deellä ja muulla puhehämmennyksillä. Leffa oli ilahduttavan moniuloitteinen, diippi ja monimutkainen. Mielestäni oli ihastuttavaa katsoa kahta rinnakkaista tarinaa nykyajasta ja Kalevalasta ja reinkarnaatioista.

Ikäväkseni kymmenisen katsojaa oli henkisesti yläasteikäisten teinien tasolla, koska hih hih kuinka hassua, alaston ihminen. En sentään ollut ainut, joka kirskutteli hampaitaan joka kerta, kun takaani kuului ei-hassuille asioille naureskelua. Noh, kaikkea ei voi saada.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

itseriittoisuuteni-kansio on täynnä itseriittoisuuttani

"Hei kato nyt miten soma mä tänään oon, ota musta kuva ota ota ota."
"Pfffht."

Ja kuitenkin se otti. Hyvä ihminen. Kummasti sitä muuten alkaa kotona kalsareissamakaamisen jälkeen arvostaa sitä, että saa laittautua kouluun. Neuleen alla minulla oli oikein farkkupaita päällä ja rusetti kaulassa. Niin paljon laittautumista, kun koko inhimillistymisrumba kestää aamuisin maksimissaan vartin.


maanantai 4. marraskuuta 2013

and it will never end

Taas olisi valtava tarve kirjoittaa. Eikö minulle oikeasti riitä se, että olen tänään jo yhdeksän tuntia istunut koneen ääressä kirjoittamassa. Eikä minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa.

Mitäkö minulle kuuluu?

Ei oikeastaan mitään. Olen pelannut maanisella tahdilla Witcher 2:sta, silloin kun en ole voinut ystäväni kanssa kirjoittaa. Tehnyt vähän töitä, ollut käymättä koulussa koska koululla ei ole tarjota minulle kursseja käytäväksi. Halloween- ja routafiilistelytkin olen ohittanut olankohautuksella, kun ajatuksissani olen ollut lämpimillä merillä ja auringonpaisteessa. Jollain tasolla se on sääli, pidän ankeudesta ja harmaudesta. Mutta tämä tekee minut iloisemmaksi ja energisemmäksi kuin harmauteen käpertyminen.

Otetaan nyt kuitenkin kaikki ilo irti siitä vähästä kuvamateriaalista, mitä tuli otettua Halloween-bileissä. Rawr vaan teillekin.


torstai 31. lokakuuta 2013

jäljelle jäi mustia kädenjälkiä seinillä


Vuoden viinipullossa olleet ruusut pääsivät koristukseksi, kun luonamme etkoiltiin halloween-bileitä. Aikaansaamattomuus saa aivan uuden merkityksen, kun ei jaksa viedä maljakkoonsa kuolleita ruusuja pois, vaan sysää ne olohuoneen nurkkaan ja unohtaa sinne. Eikä edes voi unohtaa, koska aina siivotessa siitä vierestä imuroi, ajattelee että noillekin pitäisi tehdä jotain ja antaa kuitenkin olla.


 Tyhjällä tanssilattialla tanssi yksin ruskeakaapuinen munkki menemään. Hänen huppunsa oli niin syvällä päässä, että sieltä olisi nähnyt edes omia kenkiään. Otin tilaisuudesta vaariin ja tanssahtelin munkin eteen. Tuttavani ilme oli näkemisen arvoinen, kun hänen eteensä oli tullut saatanallinen ilmestys. Kuin vanhat viholliset jumalan huoneen mies ja demoni kiersivät toisiaan, ristinmerkkejä tehden ja sähisten. Keräsimme jonkin verran katseita, kun tanssibattlemme jatkui yllättävän pitkään. Hieno hetki.

maanantai 28. lokakuuta 2013

i'm the wind who moves your hair


Vähän esimakua siitä, mitä halloweenina tulee olemaan. Sarvet väkersin ja ähersin itse.

torstai 24. lokakuuta 2013

kisserakkautta


Kissei uguu lässyti lää. Läski-Rasa näyttää sylissäni niin pieneltä ja pakoonpyrkivältä. Anna mun vähän rakastaa. Riesa on vaan vatipää.



keskiviikko 23. lokakuuta 2013

autiotaloista ja harmaudesta


Jos verryttelisin sormeni näin. Olin pöndellä, olin metsässä. Olin autiotalossa ja hakkuuaukealla.


 Ensilumi oli tullut ja suli onneksi pois. Haluan kuviini harmautta ja metsän synkeyttä, en lumivaippaa enkä auringonpaistetta. Ikäväkseni jokaisena päivänä paistoi aurinko kuin ei huomista olisi. Lokakuun puolessavälissäkin se lämmitti vielä selkää.


Kävin autiotalossa, jossa olen ravannut 13-vuotiaasta. Minun pisti niin vihaksi huomata, että joku kylän teinivatipäistä on ottanut Minun Paikkani teinidokausmestakseen. Eikä noita alaikäisiäkään ole kuin muutama, etten osaisi syyttää tiettyjä tyyppejä. Perkele. (En usko, että kukaan keski-ikäisistä äijistä vaivautuu lähtemään tuonne juomaan persikkalikööriä.)

Minun käy sääliksi taajamassa olevia autiotaloja ja niiden kuntoa. Tämä on saanut olla rauhassa kolmentuhannen asukkaan kunnassa ja muutaman kymmenen ihmisen kylässä vuosikaudet. Ei tuonne vie edes oikeaa tietä. Ne helvetin idiootit olisivat saaneet siivota jälkensä. He olivat kehdanneet myös sotkea vuosikymmeniä talossa olleen järjestyksen. Sänky oli siirretty pois paikoiltaan ja toivottavasti he olivat särkeneet jalkansa kellarin rikkoutuneeseen luukkuun.

Oloni on pahoinpidelty, vaikka sen kohteeksi joutuikin vain hylätty, hiljainen talo mäennotkossa. Kaksi opettajasisarusta lähtivät pois syystä, jota en enää muista. Isän pitäisi kertoa tarina uudelleen.

tiistai 15. lokakuuta 2013

ei kuitenkaan vielä


Tänään minä ostin joulukalenterin. Kun huomasin nuo kaupassa, manguin ja vinguin viisivuotiaan tavoin H:lle, että saaaaaanhan minä ostaa jo joulukalenterin. En tainnut saada edes vastausta, sen täytyi olla myöntymys. Siinä oli äiti pikkutyttönsä kanssa katselemassa noita, pikkutyttö olisi kauheasti halunnut myös kalenterin. Minä sitten tulin siihen, otin Maailman Hienoimman Joulukalenterin ja puhuin H:lle samalla kun katsoin sitä äitiä. "Nyt voin ihailla tätä seuraavat kaksi kuukautta" ja hymyilin hänelle leveästi. Hän hymyili takaisin.

perjantai 11. lokakuuta 2013

lainakoira ja puistokemisti

Spurgulta näyttämisen lyhyt oppimäärä.



torstai 10. lokakuuta 2013

laukustani

Olen lammas. Kaadoin laukkuni sisällön lattialle ja asettelin ne nätisti. Löytyy kalenteria, luonnoskirjaa, muistikirjaa, tyhjää peltirasiaa, penaalia täynnä lastentusseja, kuolematon muistitikku, vesipullo ja ainoastaan yksi kuitti ja nenäliina. Ja nenäliinapaketti, tietenkin. Laukussani ei yleensä ole ihan hirveästi ylimääräistä roinaa ja sisältökin vaihtelee jatkuvasti sen mukaan, minne olen menossa.


Loin muuten tunnukset Flickriin joku aika sitten, jotta voisin jonnekin spämmätä vapaasti valokuvia. Blogiini ei kuulu kuvatulvat, vaikka ihmisillä yleensä blogi on kuvadumppauspaikka. Mnjääh. Stalkkaa tästä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

nälkäpäiväkirjat pt 2.


Puolitoista kuukautta jäljellä. Veronpalautusten tullessa helpottaa. Vaikka kyllästyttääkin, niin tämä menee melkein kiinnostavasta kokeesta. Sosiaalinen elämä ei ole kadonnut minnekään, mutta jatkuva syömisellä pelaaminen ärsyttää. Muutaman kerran olen venyttänyt budjettiani ja käynyt koululla syömässä. Ja eilen otimme H:n kanssa vapaudet syödä Katissa. Jos kerran elämässä kuitenkin.

Tämä ei olisi kai sovelias puheenaihe kirjoittaa, mutta se ei oikeastaan kiinnosta minua. Kunhan kirjaan ajatuksiani ylös. Muistaapahan sitten jälkeenpäin. Ja ylpeys ei todellakaan anna periksi soittaa kotiin ja pyytää rahaa. Eikä tämäkään ole myötätunnonkeräämistarkoituksissa kirjoitettu teksti. Tässä ei ole mitään hätää ja voi käydä H:n porukoilla syömässä. Ne eivät onneksi asu neljänsadan kilometrin päässä.

Ihan sama.

tiistai 8. lokakuuta 2013

wat


Joskus en ihan ymmärrä kissoja. Miksi pitää nukkua noin. Ja silmät auki.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

kissei

ei dig: imuri ja tyttöpallien poisto




dig: jellonaohjelmat ja pahvilaatikot



Riesasta ei saa kuvia, kun se vihaa olla kuvattavana.

valoa

Minusta Anna on kauhean kaunis nimi ja ilahdun joka kerta kun muistan, että minäkin olen Anna.

Tänään kuvasin valtavan paljon metsää.


lauantai 5. lokakuuta 2013

slfhsf

Sisäinen vuodenaikani on sekaisin. Samaan aikaan kun mieli kaipaa routaa ja rospuuttoa, ruumis ottaa kaiken ilon irti tässä olleista lämpimistä päivistä ja takertuu alkusyksyn tuntuun. Ja kun kirjoittelu kohdistuu paahteiseen aurinkoon ja mereen, on ristiriita valmis.

Istuin eilen kolme tuntia tukikohdan portailla kasarminmäellä ja juttelin nörttiasioista ihmisen kanssa, jonka en edes tiennyt olevan yhtä nörtti. Kuinka usein sitä voikaan istua samassa pöydässä puhumatta paria sanaa enempää jollekin ihmiselle, koska se on kaverin kaveri ja ujostuttaa kauheasti jutella jollekin coolille tyypille. Sitten se paljastuukin nörtiksi. Annan ehkä uuden mahdollisuuden pöytäropeille.


Metsänväen televisio tuli tänään vastaan.


torstai 3. lokakuuta 2013

yarr

Blogin kirjoittaminen ei auta minua helpottamaan pakonomaista tarvettani kirjoittaa. Onhan tämä oikeastaan suoranaista valehtelua, siitä, mitä minä kirjoitan ja mitä minä oikeasti haluaisin kirjoittaa ja mitä kirjoitan. Joten raotan vähän.

--

Tiedottomuus.

Mies oli tuudittautunut autuaaseen pimeyteen, joka hiljakseen väistyi tajunnantason nousemisen tieltä. Vielä kiinni olevia silmiä häikäisi valo ja lokkien huuto kantautui korviin. Maata täytyi olla lähellä. Selän alla oli jotain kovaa, ei mikään mieltäylentävin makuualusta. Hitaasti, varjostaen silmiään kädellään mies avasi silmänsä ja näki kirkkaan sinisen taivaan. Tai olisi nähnyt, jos valo ei olisi kirvellyt silmiä. Hetken hierottuaan särkeviä ohimoitaan, kolmenkymmenen vuoden ylittänyt mies pystyi katsomaan, missä tarkalleen ottaen oli. Soutuveneessä.

Mies nousi makuuasennosta toisen kyynärpäänsä varaan (ja irvisti) ja pyyhki otsaan liimautuneita hiussuortuvia pois. Nopea vilkaisu kertoi miehen makaavan osittain muutaman ruokalaatikon päällä. Hetken miehen mielessä kävi ajatus, nytkö ne olivat hänet hyljänneet oman onnensa nojaan. Hän nousi istumaan ja hieroi särkevää selkäänsä. Mies silminnähden huojentui nähdessään veneen kokassa olevan köyden, joka ylettyi kauempana edellä lipuvaan laivaan.

Hän nousi veneen penkille istumaan ja kelaili, mitä eilen illalla oli tapahtunut. Kevyt kosketus poskipäähän kertoi omaa kieltään lähettämällä kipupiikin aivoihin. Kannen alaiset huomenna-päästään-mantereelle-juhlat päättyivät taas puosun kanssa tappelemiseen. Kyllähän muuten vakavallismielinen ja tasainen mies itsekin tiesi, että alkoholista ei tule kuin räkkykänni ja tappelu. Varsinkin puosun kanssa, joka on aina ollut miehen kanssa napit vastakkain. Eikä tämäkään ollut ensimmäinen kerta, kun nyrkit heiluivat kaksikon välillä. Kapteenin oikeana kätenä ja parhaana ystävänä mies joutui ikävään välikäteen ollessaan esimerkki siitä, mitä tapahtuu häiriköille. Kapteeni kun ei miestä laivastaan ole koskaan suostunut karkoittamaan, vaikka välillä syytä olisi ollutkin.

Oikeutettuun rangaistukseensa alistuneena merirosvolaiva The Morbid Horrorin yliperämies Jim S. Donovan katseli airottomasta veneestä, kun laiva lähestyi vielä kaukana näkyvää satamaa.


--


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

valtavasti liekkejä

Kauhistuttava tarve kirjoittaa, mutta ei ole mitään blogille soveliasta kirjoitettavaa. Olen lukenut tänään merirosvojen laivahierarkiasta, kuinka saada homma toimimaan ja pärissyt. Uusi tarina on alkamassa ja mie olen liekeissä. Olin tänään Hanniksen kanssa puolentoista tunnin kävelyllä metsässä, en osaa olla aloillani liekehtiessäni ja tulee liikuttua ihan huomaamattaan.


Lainasin myös koulun kirjastosta Keskiajan puvut -kirjan ja olen myös siitä liekeissä. Pitää ottaa sieltä ainakin pussihousujen kaavat talteen ja jossain vaiheessa ommella sellaiset itselleni. Ja ehkä peliinkin yhdet.

Tykkään noloista nörttijutuistani valtavasti. Liekehd liekehd.

maanantai 30. syyskuuta 2013

katsokaa kuinka kauniita lehtiä


Positiivisuuteni on pettämätön. (En muuten pidä siitä, että ihmiset sanovat minua iloiseksi. Olen hyväntuulinen ja sillä on valtaisa ero.) Olen nyt ollut pari kuukautta köyhä kuin kirkonrotta ja se tulee jatkumaan vielä vuodenvaihteeseen asti. Sillä aikaa olen ottanut tämän haasteena. Kuinka harrastaa mahdollisimman paljon elämää nollabudjetilla. Minähän olen siis hedonisti pahimmasta päästä. Eniten harmittaa ruuasta tinkiminen (ei kissojen, saakelin keisarit), mutta sekin on haaste.


Minä en ole vähentänyt käytännössä ollenkaan esimerkiksi baareissa käymistä tai sinne liittyviä aktiviteetteja, minä en vain ole päissäni ja tällä hetkellä en edes halua olla. Minulle on sanottu useasti sitä, että osaan olla aivan yhtä krebatorio selvänäkin tämän hurmaavan persoonani kanssa. Nyt alan vähitellen uskoakin sen, kun on ensin väkisin ja nyt omasta aloitteesta selvänä. Ei sillä, tulen aina olemaan siiderilortto. Kuivat omenasiiderit ovat minun limsani ja minun mehuni. En siis kumpiakaan edellämainittuja juo kuin vettä. Tai muutenkaan juurikaan.


Olen myös tietoisesti lopettanut holtittoman ahmisen ja alkanut arvostamaan ruokaa ihan eri tavalla, kun ei enää voi vain juosta varttia vaille kymmenen kauppaan, että NYTTEKEEMIELI. Mielihalut edelleen ovat olemassa, mutta jos niitä saa, niin sitä osaa taas arvostaa.

Olen paheellinen nainen. Sipsujen kanssa olen toivoton. En varmaan koskaan pääse yli sipsuista. Ja juustoista vain haaveilen. Ja haluaisin raidata Punnitse&Säästän teehyllyt.

Pfffht. Kuolaamiseksi tämä kuitenkin meni. Menen hakemaan teetä, jota rakastan.

perjantai 27. syyskuuta 2013

hei sinä

A. Sinivaaran tekstistä innoittuneena päätin itsekin leikkiä aiheella. Olkaa hyvä, estradi on teidän. (Kahdessa viikossa seitsemän uutta lukijaa on hurjan iso luku, kiitos teille.)