sunnuntai 30. marraskuuta 2014

asiaa siideristä


Tulin siihen tulokseen, että tarvitsin jotain muutosta tänne. Kaamos alkoi kaatua niskaani täälläkin. Nyt ryhdistäydyn ja vaihdoin talviturkkiin. Tai, vaaleaan läpi vuoden -turkkiin oikeastaan. Ottakaa samalla törppö täyteomakuva, olkaa hyvä.

Olen Hannikselle yhden siiderin velkaa, kun kerran ahneena eukkona tulin hänen Halloween-etkoilleen alusvaatemalleiltuani läskinä ja karvajalkaisena. Eilen makoilin pää H:n polvella sohvalla ja join siideriä. Pohdiskelin mietteitäni siinä samalla ääneen.

"Ja niin minä meinasin jättää viimeisen siiderin Hannikselle.."
"..ja nyt sä juot sitä?"
"En! En mä nyt niin moraaliton ole. Se on vielä jääkaapissa."

Pöh.

Tulikin mieleeni. Miksi pienemmissäkin kaupoissa hyllyt notkuvat erikoisoluita, mutta mistään ei löydy pienpanimosiidereitä? Tämä on huutava vääryys, mieleni tekee polkea jalkaa. Haluan juoda siiderini yhtä tasokkaasti kuin toverini oluensa. Sen sijaan joudun tyytymään viiniin, joka halvimmillaankin on parempaa kuin joku lähikaupan upcider. Onhan viinikin hyvää, en minä sitä kiellä. Toivoisin vain, että minulla olisi mahdollisuus saada juotavaa lähempääkin kuin tarpoa Alkoon.

perjantai 28. marraskuuta 2014

tahdon tahdon tahdon


Tänään minä olen itkenyt onnesta. Vaikka minä asunkin miehen kanssa yhdessä, asia voisi olla ihan hyvin toisinkin. Hyi minua likaista bisseä.

Onneksi hyviksetkin voittaa joskus.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

lohduta minua


Torstaina olin kaverini lapsen kymmenenvuotissynttäreillä kaitsemassa viittästoista sokerihumalaista pikkutyttöä ja eilen olin toisen toverin kolmikymppisillä. Sunnuntaiaamu valkeni valjuna. Zen Cafe soi soundtrackina, kuten niin monena muunakin ryönäisenä bileiden jälkeisenä aamuna ennenkin.

Lumi oli valaissut maiseman ja peittänyt alleen niin nurmikot kuin autojen katotkin. Vaikka sitkeän itsepintaisesti olen väittänyt inhoavani talvea, kyllä parin asteen pikkupakkanen ja kaikki äänet hiljentävä lumivaippa on jollain tasolla lohdullinen.

Kirjoittamisesta on tullut taas taistelua. Luonnoksissa odottaa kirjoitus tanssileiristä, josta olisi niin paljon sanoja, mutta ei osaamista muotoilla ajatuksiaan.


tiistai 11. marraskuuta 2014

kaamoksella on vakaa vaikutus teksteihini


Tänä sumuisena ja valottomana päivänä näytin tältä, peuralta ajovaloissa ja vailla taitoa olla kameran edessä. Kirjoituksestani on jostain syystä tullut kömpelöä, jokin flow on katkennut väliaikaisesti. Teksti hyppii miten sattuu, enkä osaa hioa siitä sulavaa. Kirjoitan silti. Kirjoitan, kun en muutakaan voi.

Olen miettinyt sitä, kuinka huonosti osaan kiillottaa mitään ja onko väärin paljastaa julkisesti olevansa edes joskus heikko. Olen myös vuosia tietoisesti pyristellyt pois siitä tukehduttavasta peitosta, jota myös asioiden pysymiseksi perhepiirissä kutsutaan. Minä en alistu, minä en taivu saatana soikoon enää yhdenkään hyssyttelyn ja jalkaanpotkinnan edessä. Nykyään puhun ehkä liikaa ja liian aroista asioista, mutta vain luottamilleni ihmisille. Olen tavallaan pahoillani, että myös H saa osansa siitä. "Älä taas kirjoita mitä mä sanoin." Kirjoitanpas. Minun on pakko, tai ne jäävät systeemiini vellomaan. Enkä halua kiukutella päin naamaa, koska se kiristää turhaan välejä. Kuulijani kyllä ymmärtää, että rakastan silti.

Kaverinikin oli huomannut kaamoksen saapuneen.
"Tämä syksy on jotenkin ollut kauhean masentava, vaikka en ole masentunut."
"Me käydään hitaasti, mutta varmasti kohti loppuunpalamista. Minulla se kävi jo koputtamassa olalle."
"Sinäpä sen sanoit. Viimeinen vuosikin vielä meneillään."

Tajusin juuri, että kuvien taustalla oleva kukkaseppele on tässä heinäkuun jälkeen vaihtanut väriään, kuihtunut, kuivunut ja katkennut.

Lohduttomuuteni on väistynyt. Enää en itke. Nyt on ehkä vuoro kerätä selkärankani lattialta ja olla jotain muuta. Äkäisyys on ehkä vaihtoehto. Avasin tekstieditorin ihan eri fiiliksellä kuin nyt saatuani tämän nikottelun valmiiksi. Tekstin harmaa sävy muuttuikin joksikin muuksi. Minua ei huvita enää kirjoittaa surusta ja pahasta mielestä, koska se on hiipinyt vain taka-alalle. Sisälläni kytee.

maanantai 10. marraskuuta 2014

söpöpää ja kissanpissaa


Halusin kokeilla nutturasaparoita. Näytin yllättävän söpöltä. Pukeudun maneerinomaisesti aina samoihin vaatteisiin, mutta enpä minä kummempaa tarvitsekaan.

Viime yönä Riesa ensimmäistä kertaa elämässään tuli sänkyyn nukkumaan. Vielä niin, että se käpertyi säärieni väliin hakemaan lämpöä. Aamulla heräsin siihen, että Riesa tarpoi reiteni päällä tomerasti ja sitten havahduin siinä määrin huomatakseni sen käyttäneen minua hiekkalaatikkonaan. Täkissä, lakanoissa ja minussa oli kissanpissaa petariin asti. En voinut olla eläinparalle vihainen, hiekkalaatikko oli akuutisti vailla uutta hiekkaa jo pari päivää, sen mitä me olimme yrittäneet saada autokyytiä päästäksemme hakemaan kissanhiekkaa. Tänään meidän muutenkin piti päästä, mutta Riesa sai yöllä tarpeekseen.

Minulla on vieläkin vähän paha mieli kissojen puolesta, että ne joutuivat kokemaan ruokkoamattoman hiekkiksen inhon. Tunnen syyllisyyttä aiheesta, mutta minä en kertakaikkiaan voi hakea neljän kilometrin päästä kissanhiekkaa pyörällä tässä vaiheessa vuotta. Nyt on hiekkis pesty ja uudet hiekat laatikossa.

Näin minä kirjoitan tikusta asiaa. Tässä vielä loppukevennykseksi myös kylppärimme oveen tulostettu kuva. Riesa myös kakkasi tuonne parvekkeelle pissaepisodin jälkeen.

perjantai 7. marraskuuta 2014

makoisia puhelinkuvia mm mmm

 

Nyt ei ole kyllä yhtään taiteellista tekstiä tämä. Suon tälle kirjoitukselle olla kuvien ja tekstin osalta just niin kälyinen ja hölmö kuin haluan.

Jaksamiseni alkaa olla hieman parempi, jee. Pysyn silti vielä neljän seinän sisällä, vaikka eilen kävinkin waifuni kanssa teellä ulkomaailmassa ja Hanniksella sovittamassa maailman hienoimman mekon yläosaa. Vaikka olenkin pläski, melkein tekisi mieli heittäytyä napapaitalinjalle joskus. Höö höö. Heräsin tänään siihen, että postiluukku kolahti ja uv portection -aurinkolasit saapuivat perille. Otin Riesan kainaloon ja otin älästönkuvia uudet pleksit päässä, ihan vain koska voin. Joskus on ihan jees omistaa päivä töhöilylle ja laiskalle häröilylle.

Vakvampi vaihde silmään. Blogi on hyvä olla olemassa, kun tänne voi selittää samat asiat kuin kavereille ja väittää, et hei mua on kuunneltu, onhan joku käynyt lukemassa juttujani. Tänne en sentään edes odota kommentointia, toisin kuin kavereilta facebook-chatissa. Sielläkään en saa mitään vastavuoroisuutta. Olen todennut kimppatsätit huonoiksi asioiksi, koska ihmiset luistavat velvollisuudesta kiinnostua muiden jutuista ja vain puhuvat omia asioitaan. Ja silti minä roikun niissä pahoittamassa mieleni, koska haluan tietää mitä muille kuuluu. Minä sentään kovasti yritän kommunikoida ja vastata, tylsät linkit poislukien.

"En varmasti kommentoi sulle mitään, koska mullekaan ei ikinä kommentoida mitään!!" totesi kaverini tässä taannoin, kun menin aiheesta mainitsemaan. Katkera pahan kiertämään laittaminenhan juurikin on se vaihtoehto, mitä tuossa tilanteessa kannattaa tehdä. Asiallinen, ryhmän jäseniin liittyvä keskustelu on yllättävän turha vaihtoehto tuossa mielensäpahoittajien, väärinymmärtäjien ja provokaattoreiden kaveriporukassa. Joskus mietityttää, miksi edes vaivaudun. No siksi, että yksi mätä ja yksi puolet ajasta turhauttava ihminen ei saa minua poistumaan tontiltani.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

viiden tähden plotko


Ottakaa piirros tähän hätään. Piirtämisen parissa puuhastelu ei näytä ihan heti taas loppuvan, jännittävää.

tiistai 4. marraskuuta 2014

kyllä mä yritän edes halloweenina


Pieni on maailma. Perjantaina törmäsin Helsingissä kolmeen ihmiseen, joita en olettanut näkeväni. Yksikin olisi riittänyt, mutta kolme. DigiExpossa jäin tunniksi suustani kiinni erään uuden tuttavan kanssa, joka paljastui peilikuvaksi ja ihastuttavan sosiaaliseksi. Hän puhui kieltäni ja oli ihan samasta puusta vuoltu. Jäin yöksi bff:lleni ja hän otti minut ja uupumukseni tosissaan. Teki hyvää olla hänen kanssa kahdestaan, hänen kanssaan ei tarvitse yrittää mitään.

Empiiristen tutkimusten myötä olen huomannut, että minua ei oteta kovinkaan tosissani. Käyttäydyn kai liian iloisesti ihmisten seurassa, mutta en voi olla feikkaamattakaan. Kävin tänään koululla ohjastamasas lukiolaisia pisteiltä toisille ja sen jälkeen vielä kituutin H:n pitämillä tunneilla. Se oli hirvittävän raskasta, enkä koe olevani vielä tarpeeksi pinnalla. Loppuviikon pidän vapaata, en vain pysty muuta kuin istumaan apaattisesti tai nukkumaan. Lauseeni katkeilevat kesken, en pysty muistamaan kertomaani asiaa loppuun. Olen vähän huolissani itsestäni senkin edestä, mitä muut eivät ole. Onneksi on muutamia, jotka ymmärtävät.

Tästä ei pitänyt tulla surumielinen teksti, mutta en mahtanut sille mitään. Oli meillä lauantaina Halloween-bileetkin ja kattomme alla oli etkoilla melkein kaksikymmentä ihmistä. Silloin olin iloinen ja oma itseni, minulla oli kauhean hauskaa. En edes koe olevani mitenkään erityisen lannistunut, olen vain väsynyt ja lopussa. Siksi olenkin fiksu ja eristäydyn kotiin. Odotan sitä hetkeä, kun kyllästyn kotona makaamiseen ja haluan lähteä ihmisten ilmoille. Se on yleensä merkki siitä, että akut ovat ladattu.