keskiviikko 31. joulukuuta 2014

huomioita eilen


Kävelin.. Anteeksi, totuuden nimissä sanottakoon, että laahasin jalkojani lumisia väyliä pitkin keskustasta kotiin laukussani antikvariaatista löytämäni Ronja ryövärintytär ja postista hakemani uudet haaremihousut. Lunta tihutti hiljakseen. Yksi lumihiutale luikahti lasieni taakse ja suoraan silmääni. Sen pistäessä kylmyydellään mieleeni tuli tarina lumikuningattaresta ja kuinka hän jäädytti pojan tunteet tuikkaamalla lumihiutaleella poikaparkaa silmään.

Aiemmin päivällä kävelin kaverini työpaikalle hakeakseni hänen kotiavaimensa, jotta voisin hakea hänen kotiin unohtuneet silmälasinsa hänelle. Spontaani ele jäi kesken, kun päästyäni paikalle kaveri tuli toppatakki päällään ja oli ruokatunnilla käynyt hakemansa lasinsa. Kun hän kuuli millä asialla olin, kaverini liikutus pelkästä eleestä oli hirvittävän ilahduttavaa. Hymyilyttää vieläkin.

tiistai 30. joulukuuta 2014

kotona on hyvä


Siinä missä vanhempieni asuttama, isäni 130-vuotias sukutalo on joulun idyllisyyden ruumiillistuma, minun jouluni ja otteeni siihen ilmestyi vasta tänä iltana, kun olimme viikon kyläilyn jälkeen saapuneet takaisin Kouvolaan. Minä hölmö olin onnistunut ohittamaan kaikki ne seuraamani keskustelut ja suorat ilmoitukset minulle siitä, että pakkanen kiristyy jouluksi ja lähdin kahden pakkasasteen saattelemana junaan nahkatakissa ja käsiäni heilutellen. Takaisin tullessa pakkanen oli kiristynyt kahteenkymmeneen asteeseen ja paljaita sormiani pisteli, kun kannoin kantamuksiani Kouvolan asemalla autoon. Lapaset olivat kassissa, eihän ulkona nyt niiiin kylmä ole.

Vaikka täällä ei ole joulukoristeista tietoakaan ja kynttilätkin ovat ympäritalvinen asia, olen vasta nyt läsnä. Oikeastaan nyt vasta saan pysähtyä nauttimaan aaton jälkeisestä laiskasta raukeudesta, jota seitsemäksi tunniksi venynyt matkustus edesauttoi. En voi kieltää, ettenkö nauttinut jokapäiväisestä sukulaisten ja lapsuuden parhaan kaverini yllättävästä soitosta että moi, ootko täällä, nähdäänkö. Oli suorastaan häkellyttävää, kuinka ikävuosien 3-13 jälkeen melkein kymmenen vuoden tauko kommunikaatiossa ei tuntunut missään. Jutut olivat yhtä huonoja, muuttuvan labyrintin pelaaminen yhtä raivokasta, mutta molempien aikuisuus oli tuonut syvyyttä ja tasapainoa. Emme oikein osanneet tulla toimeen teineinä, kun toisesta kasvoi riekkuva teini ja toinen jäi mustiinpukeutuvaksi angstilapseksi.

Taidan tästä siirtyä sänkyyn lukemaan joululahjakirjaani, uusinta Witcheriä, jota minun piti tehdä koko loma, mutta en ehtinyt. Kahdelta yöllä on ihan hyvä, kuten jouluna kuuluukin lukea läpi yön.

Jouluoloni on kuin saunan viimeiset, lempeät jälkilöylyt. Pahin polte on jo taittunut ja nyt on vain mukava olla. Lumihankeenkaan ei kaipaa kierimään, toisin kuin vielä eilen.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

hyvää joulua kullekin säädylle

Olen luullut, ettei minulla ole mitään kausileffaa jouluksi. No mutta onhan minulla. Salakavalasti ja kuin varkain Rare Exports on sovittanut itsensä jokajouluiseksi katselukokemukseksi siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten näin sen elokuvateatterissa. En vain puudu tuohon tarinaan ja sen alkuperäisiin lyhäreihin koskaan, ainakaan tällä kerran vuodessa -annostelutahdilla.

Sarvipäinen nuuttipukki tuntuu kyllä huomattavasti rehellisemmältä versiolta kuin nykymaailman kokispukki.

Huomenaamulla lähtee ennen sianpieremää juna kohti Seinäjokea. Neljä tuntia ruuhkajunassa H:n ja kissojen kanssa on juurikin se, miten haluan joulunaloituksen viettää. Jos vaikka se joulumielikin tulisi ennen aattoa porukoille päästyä.

lauantai 13. joulukuuta 2014

lumessakahlaajat


Vielä puoli viideltä aamulla kotiin kontatessa tuli vettä ja maa oli musta. Herättyäni maisema näytti tältä.

Krapulapäivissä on oma viehätyksensä. Pahan olon suurimman kärjen taituttua on lämmin ja pörröinen olo, kun voi vain lojua sohvalla ja katsella jotain leffaa, josta torkkuu puolet ohitse. Pidän valtavasti siitä, kun meille jää joku yöksi ja voi useamman ihmisen voimin valittaa olonsa kurjuutta ja tilata pitsat. 

Löysin uuden levynkin, josta taisi tulla minulle tämän talven lohtulevy. Eikä vielä ole kuin vasta lauantai-ilta, laiskanraukea lojuminen jatkukoon. Tosin allaoleva raita vähän saa tanssijalan liikahtelemaan.

torstai 11. joulukuuta 2014

kaiun syvästä naurusta


Kummasti sitä kokee itsensä viehättävämmäksi, kun a) pesee hiukset useammin kuin kahdesti viikossa, b) värjää ne aina välillä. Tällä kertaa lotrasin tosin vain suoraväriä, jotta jaksaisin katsella tyvikasvuani vielä vähän aikaa.

Tänään oli viimeinen koulupäivä. Lähdimme kahden luokkalaiseni kanssa viereiseen Seipääseen yksille. On vähän sääli, että vasta näin viimeisenä vuonna olen tutustunut kunnolla toisen ihanan ihmisen kanssa luokaltani ja olin ensimmäistä kertaa hänen kanssaan vapaa-ajalla jossain. Pitänee kai jatkaa koulun jälkeisiä kahvitteluja ja kaljoitteluja loman jälkeenkin.

Eilen opin tekemään ranskanletin itselleni. On kiehtovaa olla kykenevä oppimaan uusia asioita, vaikka ei pidä itseään juuri minään.

perjantai 5. joulukuuta 2014

päivitys ennen bibiksiä


"Apua kello on puoli kolme ja tulee kohta pimeää. H tule ottamaan kuvat!!!!"
 "Mrrh..." *räps räps*
"Ei tullut hyviä, ota uudet!!!!!"
"...."

Olen miettinyt jo jonkin aikaa, pitäisikö minun ottaa muutama rottapoika tänne eloa piristämään. H on taivuteltuna siihen pisteeseen, että olen saanut hänet murahtamaan "ei ainakaan ennen joulua". Olen kauhean innoissani. Tunnen myös oloni 12-vuotiaaksi, joka yrittää kauheasti vakuutella vanhemmilleen huolehtivansa hyvin ja kivasti ensilemmikistään. H ei ole yhtään niin innoissaan kuin minä, ihme vastarannankiiski. Olen kuitenkin aikuinen ihminen ja kykenevä kantamaan vastuun päätöksistäni ja kaitsettavistani.

Viinipullo on jääkaapissa ja odotan ihmisiä tulevaksi. Niitä kaikkia kahta. Tänä iltana laatu on korkeampi kuin määrä.

tiistai 2. joulukuuta 2014

hipinretkun lätinää


Onpas mulla kesällä ollut kiva vaatekombo. Haaremiröhnötteet ovat nytkin jalassa kotihousuina, sääli että näitä ei oikein voi käyttää talveen suotuisten yläosien kanssa. Menee epätasapainoon.

Keksikää mulle jotain kirjoitettavaa, en halua märehtiä tätä kaamosta ja alavireisyyttä. Menee jo itseltänikin maku tähän märehtimiseen.

maanantai 1. joulukuuta 2014

äkä


Puoli neljältä aamulla on juurikin väärä hetki alkaa kirjoittaa blogia.

En selvästikään saisi selailla yhdenkään ug-ihmisen juttuja, varsinkaan sellaisen, joka panostaa ulkonäköönsä ja pitää tasoa yllä. Tulee syyllisyys omasta hälläväliä-asenteestani. Olen myös turhautunut kirjoittamiseeni. En osaa kirjoittaa niin kuin haluan, enkä tavoita hakemaani tunnetta. Puhumattakaan siitä, kuinka loputtoman kyllästymyt olen siihen, miten vahvasti routa ja rospuutto vaikuttaa mielialaani. Minua ei ole luotu pahantuuliseksi ja apaattiseksi, traaginen melankolia ei pue minua. En tiedä, mitä tässä tekisi asialle. Tekee mieli potkia seiniä.

Olin viikonlopun H:n ja kissojen kanssa hänen vanhempiensa mökillä. Ravistelin hiirenpapanat sohvaa peittävältä peitolta ja kaksi vuorokautta sitkeästi olin ajattelematta myyräkuumetta. Riesa alkoi välittömästi kiertämään ympyrää, kun alakerran rakenne sen kerran salli. Kovaäänisesti kommentoiden, tietenkin. Ronja murjotti ensimmäisen tunnin nojatuolin alla ja vastasi protestikurinalla Riesan maanitteluihin.

Lauantaina saunaa lämmittäessämme en edes halunnut koskea pikkuruisen pukeutumistilan pöydälle, johon myös hiiret olivat jättäneet jälkensä. Siinä polvillani kyyhöttäessäni kiukaan edessä, tunsin oloni isäni tytöksi. Ulkorakennuksen kylmyydessä ja kurjuudessa on oma lohtunsa. Metsäläisen sieluani ja ylpeyttäni raastaa, etten satojakaan kertoja tulella leikittyäni osaa sytyttää yhtä pirun saunaa yhdellä yrittämällä. Silti me pääsimme ylälauteille heittämään löylyä, kun pimeä oli jo laskenut ennen aikojaan. Vaikka joulukuu kolkutteli ovella, minä vielä kävelin laituria pitkin Kymijokeen. Kahdesti. Hengitykseni oli salpautua veden puhtaasta jäisyydestä, vaikka kalakin vielä loiskutteli kaislikossa.

Lutratessani pesuvettä sopivan lämpöiseksi onnistuin kaatamaan koko säären mitalle päälleni lähes kiehuvaa vettä. Kiroaminen jäi puolitiehen, kun refleksit siirsivät upottamaan jalkani vieressä olleeseen kylmävesipaljuun puolta reittä myöten. Kärsivällisyyteni ei koskaan riitä palovammojen tukahduttamiseen, mutta tällä kertaa tieto kivusta sai minut pysymään jalan pystyynpaleltumisen uhallakin aloillaan. Taputtelen tässä vähän itseäni selkään, lihan palaminen pysähtyi ja tarina päättyi hyvin.

Sunnuntaina heräsin siihen, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Saatettuamme laiskanraukean aamun (päivän) päätökseen, kävimme siivoamaan saunaa. Sinne samaiseen vesipaljuun, jossa minäkin olin jalkaani viruttanut, oli onneton hiiri päättänyt päivänsä, väsynyt loputtomaan uimiseen pääsemättä kiipeämään pois ja antanut periksi. Äl-löt-ti. Vaikka minäkin olen asunut kymmenen vuotta elämästäni pöndellä, en silti siedä ajatusta tuhoeläimistä, taudinkantajista, ihmisten reviirillä. Haluan minä rottia lemmikikseni, mutta en yhtäkään ylimääräistä asukasta kysymättä ja pyytämättä rapistelemaan väliseinissä.

En keksi mitään nohevaa loppukaneettia. Tämä on myös se hetki yöstä, kun tekee poistaa mieli systemaattisesti suurimman osan kirjoituksistaan palavan itseinhon kourissa. Ihan silkasta tyytymättömyydestä omaan kirjoittamisen tasoonsa. Jäin lueskelemaan tekstejäni viime kesältä ja voi mikä palo kaikkea kohtaan niistä huokuukaan.

Siellä myös luki keväältä aika osuva lause: "Kaikesta päätellen kärsin syvästä kaamosflegmaattisuudesta, joka valuu talvisin blogiinkin asti." Jjep.

Onko tämän kaiken pakko olla niin saakelin raskasta. En minä vieläkään halua olla tällainen! Olisipa lämmintä, aurinkoista ja energiaa olla innoissaan kaikesta. Valtakunta kykenemisestä tavanomaiseen perseilyyn ja läpänderinheittoon.