sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

unista


Uneni ovat alkaneet muuttua. En oikein osaa kuvailla miten, mutta ne ovat silti. Näen nykyään unia taloista, jotka ovat hylättyjä ja hiljaisia. Ne eivät kuitenkaan ole turmeltuja tai autioita. Niistä näkyy kaikki se elämä, mikä niissä on joskus asunut. Lelut ovat jääneet paikalleen kuin kesken leikin, samoin sarjakuvat hyllyissään ja tiskejä pöydällä. Valju valo valaisee huoneita, joiden asukkaat ovat vain kerran poistuneet kotoaan, eivätkä koskaan palanneet. Nämä unet voisivat olla pelottavia ja kääntyä milloin vain painajaisiksi, mutta sitä ne eivät tee. Uneni ovat lähinnä haikeita ja kuin hiljaisia lampia keskellä aarniometsää.

Kerran näin unta, että päädyin tällaisen hylätyn talon pihaan. Puusta roikkui keinu ja oli hailakka syyspäivä. Märkiä lehtiä oli liimaantunut kuistin portaille astellessani ovelle. Jo pihan läpi kulkiessani tiesin, että olin ollut aiemminkin täällä. Silloin siellä oli elämää ja iloista naurua. Tiesin myös sen, että yksi sen talon perheenjäsenistä oli kuollut ja muu perhe oli muuttanut pois muistojen painosta. Ovi ollut kosteudesta turvonnut, mutta sain sen auki. Sisällä oli tuttua, aivan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Talo toivotti minut tervetulleeksi ja ovi sulkeutui perässäni armeliaasti, jotta minulle syyttä suotta suuttunut mies ei tietäisi, minne olin kadonnut hänen edeltään.

Unimaailmasta on tullut minulle koko ajan tärkeämpi, vaikka oikeassa elämässäni ei ole mitään, mitä haluaisin muuttaa. Joka yö menen nukkumaan onnellisena siitä tiedosta, että pääsen taas näkemään asioita, joita alitajuntani minulle vuolaasti suo.

torstai 19. maaliskuuta 2015

ajanlaskusta


Kevät on ihmeellinen. Vuosi toisensa jälkeen joka kerta häkellyn siitä, kuinka voikaan tulla uudelleen valo ja elämä pitkän pimeän jälkeen. Jäin eilen väkisin notkumaan ulos. Pitkitin syitä olla ulkona, annoin jopa tulta katujen miehelle, kun hän niin kauniilla pyydöllä huikkasi minun ja ystävieni perään. Saatuaan tulta hän kuin salaliittolaisen elkein sanoi minulle, että hän voi hakea milloin tahansa tupakkia minulle. Nauratti. Totesin vain olevani riittävän vanha ostamaan omat tupakkani, jos tarvitsee. Hän vielä huikkasi perään hyvää kevättä. Aivan kuin hän olisi ollut jonkun isä.

Hetkeä myöhemmin kadunkulmassa viivytellessäni eroa ystävästä, tajusin jotain. Kevät eroaa kesästä siinä, että keväällä nauttii kaikesta ilman painoa siitä, että kohta kaikki jo loppuu. En vaihtaisi keväästä pois sitä odottavaa tunnelmaa lämpimistä päivistä, puistopiknikeistä ja terassilla istumisista aamuyöhön. Sillä heti kun kevät on taittunut kesäksi, kello lähtee käyntiin ja jo kesäkuun alussa sitä huomaa jäävänsä silloin tällöin kuuntelemaan tikitystä, joka muistuttaa syksyn tulevan jo ihan pian. Vaikka ajatuksilleen ei antaisikaan periksi, se odottaa taustalla kärsivällisesti ja viimeistään elokuussa tulee taputtelemaan olkapäälle. Vuodet vaihtelevat kuitenkin. Jonain vuonna luovutin syksylle jo heinäkuun alussa, viime vuonna henkilökohtainen syksyni tuli tervehtimään vasta lokakuussa.

Onneksi keväästä nauttii yhtä monta kuukautta kuin kesästä itsessäänkin. En malta odottaa. Olen iloa ja onnea täynnä kaikesta auringosta ja lämmöstä, joka nyt jo antaa itsestään pilkahduksia.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

vesileikkejä


Ai kuvittelitteko te, että minulla olisi enää muita kuin rottakuulumisia? Höpön höpön. Koska kekaroiden peseminen on ollut niin tavattoman vastentahtoista, ajattelin lähestyä vedellä lotraamista leikin kautta. Koska ruokaseoksessa olleet kuivatut herneet eivät olleet tarpeeksi pop, kipaisin tien toisella puolella hakemassa hernemaissipaprikaa ja johan alkoi läträäminen maistua.

Mattiksen mielestä vesi oli lol yök ällöö, kun taas Joonatanin vuoksi sain lisätä koko ajan vettä haasteen lisäämiseksi. Lopuksi Joonatan sitten kahlasikin rintakehää myöten vedessä herkkujen perässä. Kertaalleen Joonatanin piti myös kaatua naamalleen veteen etutassujen lipsahtaessa ja sitten oltiinkin järkyttynyttä rottakekaraa.

Melkein puolitoista tuntia pojat jaksoivat itseään tuolla viihdyttää minun pienellä avustuksellani.


torstai 12. maaliskuuta 2015

kiitos kaikesta


Oloni on lohduton. Tänään on yksi kirkas tähti sammunut.  En yleensä lotkauta evääni vieraiden kuolemalle, mutta nyt otan hatun päästä. Toivottavasti Kuolema on hyvää seuraa matkallasi. Hyvästi jää, sir Terry Pratchett.

Olin 10-vuotias, kun isoveljeni ensimmäistä kertaa ojensi minulle Pratchettin kirjan, enkä ole sen koommin päästänyt irti. Nuoruuden uskoni kuolemattomuudesta on koetuksella, kun rakkain kirjailijani jättäytyy jälkeen tästä maailmasta. Kaunis kevätpäivä taittui surumielisen hiljaiseksi illaksi.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

kevättä rinnassa


Aurinko paistaa täydeltä terältä, kevät on saapunut. Tervetuloa valo tähänkin elämään jälleen.

Kummasti sitä nykyään tulee kuvattua lähinnä pelkällä puhelimella, kun Oponi hämäräkuvaus on parempitasoinen kuin järkkärini.. Rotanketaleet ovat kasvaneet taas hurjasti, enkä enää edes muista, miten pieniä ne aluksi olivatkaan. Tänään olin kotiin tullessa purskahtaa itkuun koulunkäyntini turhauttavuudesta ja opintotukien mahdollisesta tuhoamisesta toisen tutkinnon puitteissa, mutta häkillä odotti kaksi iloista pikkupoikaa, mielialani kohentui ja unohdin koko harmituksen. Olin ainakin edes vähän oikeassa. Olin myös kauhean iloinen siitä, että ne ovat pikkuhiljaa huolineet muitakin virikkeitä omakseen kuin yhden ainoan Sputnik-kopan.


keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

puolihullua horinaa tasapainon puutteesta


Minulla on sellainen tunne, että aivan kuin olisin kaatuillut tänä talvena jotenkin erinomaisen paljon. Eihän viidesti saman päivän aikana samassa mäessä voi olla paljoa? Tuona onnettomana päivänä kyllä kuljinkin siitä neljä kertaa edestakaisin, kerran kaatumatta ja kerran kaaduin kolmesti saman mäen aikana.

Olisinpa edes vammoilta säästynyt, mutta sekin on toiveajattelua. Jo joulukuussa kaatuilin yhden matkan aikana niin, että polveni kerää edelleen paineen omaisesti kipua, enkä voi nousta kyykistymisestä kivutta. Toissaviikoilla taitoin nilkkani terveyskeskuksen vieressä ja nilkutin jääräpäisesti viimeisen kolmesataa metriä koululle. Ja nyt maanantaina kaaduin kampuksen pihassa ja polvi kolahti jäätä vasten. Yllä näkyy sen kaatuilun lopputulos.

Suvi lupasi ostaa minulle syntymäpäivälahjaksi irtonastat kenkiin. Syntymäpäiväni on kesäkuussa, mutta se ei tuntunut olevan kummallekaan osapuolelle ongelma.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

fancy pants

En äkkiseltään keksi mitään niin haastavaa kuvauskohdetta kuin rotat. Instagramista löytyy parempia(?!) kuvia nickilla paersky. Parissa viikossa kakaroista on kuoriutunut rakastavia mammanpoikia, vaikka luonteet ovatkin eroavaiset kuin yöllä ja päivällä. Mattis, punasilmäinen hörökorva on hirvittävä eipäs-possu, joka ei varppee tule pois Sputnikista, eikä missään nimessä suostu hillumaan kuin kerran päivässä. Vastapainoksi siniin Joonatan on maailman rakastavin ja kirkassilmäisin rottalapsi, jolla riittää virtaa ja energiaa maailman tappiin.


Kuvia katsellessa viimeistään huomasi, että kokoa on tullut lisää tässä ajassa, vaikka Joonatan ei taida koskaan kiriä Mattista koossa täysin.  Olen kyllä liikuttunut näiden sylillisyydestä, nytkin Mattis retkottaa olallani tyytyväisenä, Joonatanin torkkuessa hupussa. Ei edes haittaa, vaikka niskassani nykyään on pissat jos toisetkin.