maanantai 8. kesäkuuta 2015

steam hellsinki ja kuinka sydämeni on valloitettu


Takanani on loputtoman monella tavalla käsittämättömän upea viikonloppu, että hengästyttäisi, jos en kelluisi onnellisuuden joenmutkassa. Rönsyilen, täytän kirjoitukseni kuvilla, joita en halua olla jakamattakaan ja annan itselleni armoa kirjoittajana.

Perjantaina nukuin kolme tuntia, heräsin viideltä, lähdin kyydissä kahdeksankymmenen kilometrin päähän "töihin" ja ajoin koulun pakettiauton takaisin lähtiessä, yksin omassa ylhäisyydessäni. Näennäinen vapaus on tärkeää, totesi Hannis kun spekuloimme autolla ajamisen riemua, eikä hänellä ole edes ajokorttia. Kävin kotona vaihtamassa toisen mekon, lähdimme koiranpentutapaamiseen, pääsin eläinkaupan takahuoneeseen paijaamaan rottia ja sitten lähdimme terassille. Terassilla join yksi kaksi ja kaverini soitti "leikikkö mun kaa" ja minähän leikin. Vielä kerran hän soitti perääni, "lähde katsomaan punkkia" ja minähän lähdin. Hän tuli antamaan rottapojille rakkautta ja sitten katosimme kulttuuritalleille, josta päädyimme hänen luokseen puhumaan kulttuurista taiteesta musiikista ja katsomaan hienoja typeriä vaikuttavia musiikkivideoita.


Koska H ja Hannis olivat lähdössä lauantaina Helsinkiin, omia asioitaan toimittamaan ja omia polkuja kulkemaan, minäkin spontaaniuttani hyppäsin Hanniksen seuraksi bussiin seuraavana aamuna. Askel oli kevyt, vaikka unet olivat jääneet toista päivää vähille. Kouvolassa paistoi aurinko kaikella riemullaan ja lämmitti aamua niin. Bussin ikkunoissa vähitellen sininen taivas valloittui valkoisista kumpupilvistä ja matkan edetessä valkoisuus taittui harmaudeksi, joka ei taittanut mielialaa kaltaisekseen. Kesäretkelleni ei ollut suunnitelmia kuin suuntaa-antavia, mutta kaikki oli raukeeta ja helppoo.


Helsingissä jätin Handen ystäviensä huomaan ja lähdin syömään kahden kaverini kanssa, jotka eivät olleet tavanneet toisiaan aikaisemmin. Sekään ei haitannut, kaikki oli helppoo. Toisen tapasin toisen kerran elämässäni, eikä sekään haitannut. Kiersimme kirpputoreja, löysin yhdeksän vuotta kaihoaman huivin, maksoin ilolla siitä paljon ja piskottelu sanoi puistolle ei. Sitten löysimme itsemme Steam Hellsingistä, joka oli yksi harvoista määränpäistä seikkailulleni. Siellä minun sydämeni valloitettiin, olin häkeltynyt, vaikuttunut ja ihastus puristi henkeäni. En ole koskaan nähnyt pienen elämäni aikana mitään kauniimpaa tai minunnäköisempää.


Sopessamme me puuhastelimme kuin kotonamme. Yksi ensin parsi kultalangalla kukkareppuni ja sen jälkeen kirjoi tekstejä laukkuunsa samaisella langalla. Minä otin kynän käteeni ja piirsin, yksi meikkasi ja neljäs käytti aikansa puhelimensa selaamiseen. Höyrypunkkarimaskotti tuli ja keikisteli koristeellinen teekannu käsissään, kysyi olemmeko saaneet jo hänen teetään. Emme olleet, saimme. Shottilaseihin hän kaatoi mieltä ja ruumista lämmittävää hiljentymisjuomaa, olihan ulkona vielä vähän viileä.

Illalla seikkailimme Hanniksen joukkoomme ja katosimme Vallilaan viihtymään. Valloitimme Hanniksen kanssa pitkäaikaisen ystäväni sängyn, kun hän jäi valvomaan ja nukkui sitten sohvalla vielä, kun lähdimme puoliltapäivin jatkamaan seikkailuamme. Kävelimme kilometrin, haimme aamupalaa, söimme densojen seurana puistossa ja katosimme metrolla keskustaan. Ajatukset Helsinkiin muutosta aloivat konkretisoitua, kun seikkailimme keskenämme ja minäkin jouduin luottamaan itseeni. Päädyimme aamukokiksille Steamiin ja kaikki oli raukeaa ja onnellista.


"Jos en paremmin tietäisi, olisin varma siitä, että olet jättänyt H:n ja alkanut seurustelemaan Hanniksen kanssa." Siihen on jo tottunut, että ulkopuoliset toteaa meidän kumppaneilta näyttämisestä, mutta kun sen toteaa peruskallioni, ystäväni, siihen suhtautuu hieman toisin. Imartuneena, ehkä. Hannis on minun aarteeni, joka ymmärtää kaiken. Kukaan ei ymmärrä kaikkea, mutta hän ymmärtää. Me puhumme asioista, joista ei puhuta. Me näemme hienosyisiä nyansseja, pieniä yksityiskohtia ja ohikiitäviä hetkiä, joita muut eivät näe. Olen onnelliseksi mykistynyt sen edessä, että minulla on joku, joka jakaa kanssani samat tunteet samoista asioista.

Kun on ollut melkein vuoden putkeen musertuneena, on harteiden ja askeleiden keveys kuin huomaisi oppineensa kävelemään uudelleen. Mikään ei minua paina, tulevaisuus on valoisa ja elämäni on niin hienoa, että itseänikin hävettää. Jotain minun on täytynyt tehdä elämässäni oikein, että minä olen päässyt näin etuoikeutettuun asemaan. Myös rahankäyttöni on muuttunut. Kerään kokemuksia, en enää materiaa.

Olen niin onnellinen, etten tiedä miten olisin.

2 kommenttia :

  1. Haa, onks toi kukallinen huivi just se mitä olit metsästänyt vuosikaupalla? Mä oon himoinnut just tuollaista huivia yläasteelta asti! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just se! Noita ei ikinä löydä mistään täydellisinä tai hyvän hintaisina :D Tuostakin mä maksoin 13 euroa, lel.

      Poista