perjantai 30. lokakuuta 2015

hämärä jo maille hiipi


Viikonlopun vietin mökillä hiljaisen järven rannassa, tiukasti kietoutuneena liian isoon takkiini. Sydäntäni lämmittää vieläkin, kuinka seurueemme saunottuaan ja minun käytyä uimassa kuivasimme ja vaihdoimme kuka yöhousuihin, kuka muihin kotihousuihin ja jatkoimme neljän hengen bileiksi yllättävän ankaraa krebatoriota. Tanssimme niin, että nuotiomaja tärisi ja lauloimme spontaanin dueton kaverin kanssa, kun hän osasikin Alla jalavapuun sanat ja päädyimme samalla vielä valssaamaan villisti ja humalaisen epätarkasti. Yöni taittui uneksi vasta aamuyhdeksältä ja kolme tuntia myöhemmin olin jalkeilla taas. Seuraavanakaan yönä en ummistanut silmiäni ennen kuin aurinko kuuden jälkeen alkoi osoittaa ensimmäisiä merkkejä nousemisestaan ja kuu antoi paikkansa.

Naamani oli nokinen ja ryönäinen kuin metsäläisellä, kun maskeerausvärit eivät lähteneetkään suunnitellusti irti. Hauskaa se oli silti. Tiedänpähän ainakin, mitä en tee halloweeniksi.

Metsässä minä olen onnellinen.

maanantai 19. lokakuuta 2015

sigh


syksy tulee, lehdet lakastuu
ja sitten talvi ja alkaa pakastuu
--
kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu

Olin Palefacen akustisella keikalla viime torstaina, kun Nelsi voitti liput. Nautin joka hetkestä. Kaksi miestä ja kaksi kitaraa vanhassa elokuvateatterissa toimii paljon paremmin kuin vuosien takainen pettymys remix-keikalla juniorien seassa.

tiistai 6. lokakuuta 2015

polkuja kuusikossa


Myrsky teki tuloaan, kun kuljin metsässä. Navakka tuuli puhalsi läpi puiden ja sai vanhat latvat huojumaan. Tuuli oli kuitenkin lämmin ollakseen lokakuun alkua. Tuntui siltä, että sain pitkästä aikaa kunnolla henkeä.


Kuusikossa katselin, kun korkeat puut kallistelivat ylläni ja hetkellinen auringonpaiste valaisi aukeita kohtia. En kuitenkaan voinut olla huomioimatta kovaäänistä narinaa, joka sai minut vastentahtoisesti luopumaan puiden suojasta pellolle, kohti kotia. En halunnut jäädä potentiaalisesti kaatuvan puun alle juuri sinä päivänä, jos ollenkaan.


Illalla valot välkkyivät 130-vuotiaassa sukutalossamme, kun neuloin ensimmäistä lapastani kymmeneen vuoteen.

maanantai 5. lokakuuta 2015

hei taas, vanha ystävä


En osaa pysyä poissa. Vanha talo pienen harjun takana veti minut jälleen kerran luokseen. Tunnustaessani isälleni käyneeni jälleen autiotalolla, hänkin myönsi käyvänsä siellä säännöllisesti. Niin tytär kuin isänsä.


Varovasti ja aikoja sitten villiintyneen pihan kasvillisuutta loukkaamatta kikkailin itseni sisälle puita huojuttavasta tuulesta.


Vuodesta toiseen kaikki on niin kuin ennenkin. Vaikka tuuli sai ulko-oven narisemaan ja yläkerran ikkunan kovaäänisesti heilumaan saranoillaan, en pelännyt. Talossa on raukea hiljaisuus ja lämmin valo.


Kävelen hiljaa läpi levollisten huoneiden aina samassa järjestyksessä, enkä jätä jälkiä itsestäni. Kuvaan vuodesta toiseen samoja seiniä, ovia, ikkunoita ja yksinäistä kenkäparia, joista toinen on yläkerrassa ja toinen alhaalla tuvassa. Kun tietää talon historian ja sen asukkaat, ei paikka tunnu uhkaavalta tai kauhuelokuvan lavasteilta. 


Kamiinan vieressä olevat pelikortit ovat jo vuosia sitten haalistuneet, kuten sanomalehden jäänteetkin. Kuljen yläkerrassa askeleitani varoen, lattia narisee allani. En halua rikkoa itseäni tai talovanhusta.


Ainoastaan eteisen kellarinportaat ja portaiden alainen oviaukko juoksuttavat mielikuvitusta joka kerta. Harppaan mustan aukon ylitse ja karistan mielestäni laihan käden tarttumassa jalkaani alhaalta.