lauantai 11. helmikuuta 2017

ystävyydestä

 Kuvasin ystävän kädet.

Minulla on kaksi parasta ystävää. Toisen kanssa olemme tulta ja tappuraa niin hyvässä kuin pahassa. Joitain vuosia sitten mietimme, että kun olemme nyt puoli vuotta puhuneet yhtäjaksoisesti toistemme suihin, voiko meiltä jutut loppua. Eivät ole ainakaan tähän mennessä. Kun en ole nähnyt häntä viikkoon, seisomme kolme tuntia ovensuussa unohtuneina juttelemaan silmät innosta kirkkaina, vaikka minun piti vain vaihtaa muutama sana ohimennen.

Toisen kanssa olemme kaksi vakaata peruskalliota, jotka eivät koskaan unohda tai totea ystävyyttä taaksejääneeksi, vaikka emme kuulisikaan toisistamme pitkään aikaan. Hän on ihminen, joka on pysynyt pisimpään elämässäni. Jotkut jäävät ikuisiksi ystäviksi lapsuudenystäviensä kanssa, hän on minun itse valitsemani ilman paikkakunta- tai koulurajoitteita. Mutta virta vei meidät yhteen ja ensin olimme samassa lukiossa ja sitten emme viiteen vuoteen nähneet toisiamme liian usein, kun molemmat levitimme siipemme omillemme uusilla paikkakunnilla. Nyt olen ikionnellinen saadessani asua hänen naapurinaan samassa kaupungissa, lähempänä kuin koskaan aiemmin.

Vaikka vuodet ovat vierineet ja asuinpaikat kaikilla muuttuneet, kaikki on kuin ennenkin. Samat koiranulkoilutuslenkit metsässä jutellen loputtomiin, samat ihmiset meillä etkoilemassa, sama rakas ihminen istumassa meikkaamassa eteisen peilikaapin edessä. Sama poikain pelaaminen krapulapäivänä ja syömässäkäynti. Vaikka elämäntilanteet muuttuvat, perusrakenne pysyy rakastettavan samana.

Viime tapaninpäivänä olin sukulaisilla käymässä ja serkkuni vaimo kuulosti hirveän surulliselta sanoessaan "Sulla taitaa olla ihan eri kaverit nykyään siellä etelässä". En ymmärtänyt hänen äänensävyään. Mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni, jotka eivät ole tarjonneet minulle sellaista, että he pysyisivät mukana. Minun ei tarvitse jäädä roikkumaan ihmisiin, joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin ala-aste yläaste naapurusto. Olen valinnut elämääni sellaiset ihmiset, jotka arvostavat minua tällaisenaan, ei rauhallisempana tai hiljaisempana tai normaalimpana.

Kiitos kullat, että olette olemassa.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

safety always


Olen jumissa.

Minulla on tyhjän paperin kammo, niin kirjoittamisessa kuin piirtämisessä. En kirjoita enää kuin ehkä kommenttibokseihin, en luo mitään omaa, mihin tarttua. En enää piirrä kuin satunnaisille lappusille, jotka sattuvat olemaan sillä hetkellä tavoitettavissa, jos tulee tarve piirtää. Olen kiertynyt kerälle, josta välillä irtoaa yksittäisiä säikeitä häivähdyksenä siitä, mitä olen ollut.

En haluaisi valittaa, kaikillahan on huonompia ja parempia kausia. Olisin vain iloinen, jos saisin oman persoonani ja tekemiseni takaisin. Sillä aikaa luen ja teen käsitöitä. Ne ovat passiivisempia, mutta silti minua.

Tänään paistaa aurinko ensimmäistä kertaa sisälle valaisemiseksi asti. Hain myös kouluun. Vuorotellen rinnassani hakkaa toivo parempaan huomiseen ja syvä pelko siitä, että minusta ei tule koskaan mitään.

Kuvassa minä täytin 23 ja olin köyhä ja onnellinen. Niin aion olla myös tänä kesänä.